keskiviikko 2. helmikuuta 2022

Deittiblogin päätös

Kun monta vuotta sitten kirjoitin deittiblogia, muistan luvanneeni kertoa, miten suhde löytyy, jos tämä minulle joskus selviää. No nyt on selvinnyt. Tavallaan. Kokeillaan!

Tein tavoitteen
Työnohjaajani ehdotti minulle, että voisin tehdä parisuhteesta NLP-tavoiteharjoituksen, vaikka seuraavalle vuodelle 2020. Minusta oli naurettava ajatus, että kaikkien vuosien jälkeen parisuhde sattuisi vuodessa kohdalle. Tein harjoituksen kuitenkin. Harjoituksessa minun oli määriteltävä tarkasti, millaista kumppania etsin. Tapasimme kumppanini kanssa marraskuussa 2020. Tavoitteeseen kirjoitetut toiveet auttoivat suhteen alussa luottamaan siihen, että en ole aivan hakoteillä. Olin tosin tehnyt aiheesta tavoitteen jo 2017. Silloin se ei toteutunut.

Lakkasin yrittämästä
Minä olin yrittänyt vuosia. Käynyt deittisivustoilla ja -sovelluksissa, deitti-illoissa, lukenut deittioppaita, harjoitellut flirttailua, kirjoittanut deittiblogia sekä päiväkirjaan aiheesta varmaan satoja sivuja, treffaillut sekä sokkotreffeillä että itse valittujen ihmisten kanssa, tehnyt harjoituksia NLP-kursseilla ja puhunut terapiassa ja ystävien kanssa aiheesta kymmeniä tunteja. Kunnes erään NLP-kurssin viimeisellä tapaamisella ymmärsin, että minä en ole millään tavalla vajaa ilman parisuhdetta. Huomasin myös, että itseasiassa inhoan deittisovelluksia ja päätin, etten enää mene niihin, vaikka se saattaisi hankaloittaa kumppanin löytymistä. 

Löysin tavan nauttia läheisyydestä
Kun vaihdoin samban parilattareihin, olin ensimmäisen tunnin jälkeen sanaton. Olin tanssinut ehkä 20 miehen kanssa. En ollut koskaan ollut niin lähellä yhtäkään miestä, jos perheenjäseniä ei lasketa. Vähitellen aloin huomaamaan, että joidenkin ihmisten kanssa tanssiminen tuntui erityisen hyvältä jo ensimmäisestä kerrasta alkaen. Kumppanini kanssa tanssiessani tunsin olevani taivaassa, vaikka en siinä vaiheessa ollut ehtinyt kiinnostua parisuhdemielessä. Ihmiset yrittävät yleensä antaa itsestään "hyvän vaikutelman", mikä johtaa feikkaamiseen. Pystymme feikkaamaan puhumalla, eleillä ja ilmeillä, mutta kosketuksella se on vaikeinta. Ja eri ihmiset todella koskettavat eri tavoin.

Sattuma
Koko prosessissa oli niin monta sattumaa, että niiden kutsuminen sattumiksi ei tunnu enää uskottavalta. Erään viestin lähetin siksi, että olin lukemassa Anni Kytömäen Margaritaa. Päähenkilö pohti: "Entä jos olisin hieman holtiton", ja lähti miehen kanssa saareen. Minäkin päätin olla holtiton ja laitoin viestin.

Ennakkoluulojen ja pelkojen kohtaaminen
Jos olisin toiminut ennakkoluulojeni ja pelkojeni perusteella, en olisi vastannut yhteenkään viestiin. Yksi tärkeimmistä periaatteistani esimerkiksi oli, että miehen pitää olla suomalainen (koska uskoin sen parantavan suhteen onnistumisen mahdollisuutta). Olisi tuntunut mahdottomalta ajatella, että joudun kommunikoimaan englanniksi. Nyt kulttuuriero on vetovoimaa lisäävä tekijä eikä kielierokaan ole haitannut. Tarvittiin kokemus hyvästä ensikohtaamisesta, rohkaisua ystäviltä sekä hyvää tilannetajua mieheltä, että pystyin jatkamaan.  

Oleellisin on kuitenkin se että
Ehkä kysymys olikin enemmän uskalluksesta tulla löydetyksi kuin kumppanin löytämisestä. 
Suhdetta ei hankita, se tapahtuu.
 
Lopuksi kaikille, jotka toivovat suhdetta
Jos toivot suhdetta, älä menetä toivoa.
Mikäli kuitenkin ajoittain menetät, se ei estä suhdetta tapahtumasta
Mikäli suhteen löytyminen tuntuu "mahdottomalta", sekin on vain ajatus.
Kirjoita ylös, mitä toivot suhteelta. Kirjoita siitä, mitä haluat tuntea, kokea, tehdä tai ajatella suhteessa. Sopiva ihminen on helpompi tunnistaa, kun omat toiveet ovat selvillä.

DEITTIBLOGI PÄÄTTYY TÄHÄN. KIITOS KAIKILLE LUKIJOILLE!
 







 

lauantai 26. syyskuuta 2020

Kymmenen euroa

Olin menossa kauppaan. Kaupan pihassa nainen huutaa: "Hei rouva". "Niin?" Hän lähtee tulemaan kohti. Hän tulee eteen ja katsoo silmiin. "Tarvitsisin viisi euroa".  Hän on... sellainen kuin rahaa pyytävät ihmiset yleensä ovat. Sen näköinen että elämä ei ole mennyt hyvin vuosikausiin. "Katson onko mulla", minä sanon ja kaivan lompakon esiin. Ei minulla koskaan ole, ja yleensä se on hyvä syy liueta tällaisissa tilanteissa. Minä en koskaan anna rahaa kellekään. Koska se menee vain joko viinaan tai romanikerjäläisten pomoille, on valtion tehtävä huolehtia ihmisistä eikä minun, eikä kerjääminen missään tapauksessa ole kuitenkaan mikään kestävä ratkaisu. Sitä paitsi minä lahjoitan rahaa kuukausittain jo kahteen järjestöön ja Kirkon ulkomaanavullekin aina kun saan heiltä tekstarin. Ja siitä huolimatta koko ajan ruinataan lisää! 

Nyt lompakossa on 10 euron seteli. Ei mitään muistikuvaa mistä se on sinne tullut. "Ei mulla ole viittä euroa",  sanon. Ja sehän on oikeastaan ihan totta. "Voisitko nostaa kaupasta?", hän kysyy. Yleensä tässä vaiheessa vain häivyn paikalta. Nyt en pysty. Mitä tähän pitää vastata?  "En mielelläni kyllä nosta", sanon ja odotan kai että hän jotenkin ymmärtäisi minun näkökulmani. "Voisitko kuitenkin. Olen ihan jäässä. Olen koko päivän kysellyt ihmisiltä". Päivä on siinä vaiheessa iltapäivässä. Joku ratkaisu tähän nyt pitää keksiä. "Onko sulla kotia?", kysyn. Toivon että hän yhtäkkiä muistaisi sen olemassaolon ja häipyisi. "On mulla. Mutta saan vaan 20 euroa viikossa rahaa". En kysy mihin sen pitäisi riittää. Ruokaan? Lääkkeisiin? Vaatteisiin? En keksi enää muuta ulospääsyä. "Yritän nostaa viisi euroa", lupaan. Ehkäpä yritys ei onnistuisi. Kassassa olisi toimintahäiriö. "Minä odotan tässä", hän sanoo. Menen kauppaan. Vilkaisen ulos. Hän todella odottaa. Käy mielessä, että mitä jos kaupassa olisi takaovi, voisin häipyä siitä ja unohtaa koko naisen. Mutta takaovi ei varmasti ole tällaisia tilanteita varten. Kaikkein helpoimmalla pääsisin, jos antaisin vaan sen kympin. Ei tarvitsisi nostaa jotain hölmöä viittä euroa. Kymppi on pihille ihmiselle hirveän paljon annettavaksi kerjäävälle ihmiselle. Siitä huolimatta, että kulutan esimerkiksi tällä viikolla viisikymppiä ihan pelkästään tanssimiseen. Mutta pääsisin helpommalla. Kassalla otan kympin valmiiksi käteen. Menen ulos. "Nostin nyt sulle kymmenen euroa". Näyttää siltä että hän on aivan itkun partaalla. Hän kiittää ja halaa minua. Se on yllättävää. Minä en haluaisi koskea häneen. Haluan äkkiä vaan pois paikalta. "Hyvää päivänjatkoa", toivotan ja lähden. 

Että sellainen kauppareissu. Tuliko hyvä mieli? Ei varsinaisesti. Tuli hämmentynyt mieli. Annoin kymmenen euroa. Se on paljon, mutta ei minun elämässäni tunnu missään. Mihin hän käytti sen rahan? En tiedä. Ainakaan kauppaan hän ei mennyt. Huolehtiiko valtio ihmisistä? Kyllä, sen mitä pystyy, mutta ei riittävästi. Siitä ei pääse mihinkään, että sillä ihmisellä oli hätä. Siitäkään ei pääse mihinkään, että hädässä olevat ihmiset eivät maailmasta tai edes Suomesta lopu vaikka kuinka jakelen rahaani. Silti jokainen lahjoitus on tärkeä.

Voisiko sitä ajatella hyväntekeväisyyden muotona, että antaa kadulla rahaa sitä pyytäville? Ehkä. Voisi pitää aina vähän käteistä mukana. Se tosin on hankalaa. Ihan vaan sen takia pitäisi nostaa ja rikkoa rahaa! Paljon helpompaa on olla järjestön kuukausilahjoittajana. Silloin ei tarvitse ajatella koko asiaa ja erityisesti voi olla kohtaamatta ihmisiä joilla on hätä. Koska sehän tässä on vaikeaa. Ihan täysin käsittelemätön asia. Että joillain ihmisillä elämä on potkinut niin rajusti päähän. Että niin voi tapahtua, eikä kukaan pysty auttamaan pääsemään jaloilleen. Kukaan ei sitä itselleen halua. Siksi se voi tapahtua kenelle vaan.

Nyt pitää enää miettiä, mitä jatkossa. Voinko noin vain ohittaa ihmisiä jotka pyytävät rahaa? Onko yhtään parempi, jos katson silmiin ja toivotan tsemppiä? Otanko lompakkoon viiden euron setelin? Onko minulla liikaa rahaa jos mietin tällaisia juttuja?




torstai 13. helmikuuta 2020

Sappimagneetti

Tämä ei ole deittiblogi
tämä on paremminkin anti-deittiblogi
sellainen tehdään silloin
kun deittiblogiin ei ole mitään kirjoitettavaa

Ihan ensinnäkin sellainen juttu
että positiivinen ajattelu on huuhaata
en sano että negatiivinen ajattelu olisi sen parempi
ehkä pitäisi ylipäätään ajatella vähemmän

Minä olen aika hyvä positiivisessa ajattelussa
pystyn ajattelemaan aika monesta asiasta mitä haluan
ja välillä uskomaankin niihin ajatuksiin
ja joskus tuntuu 
että ne toteutuvat ihan vain siksi
mutta kaikkeen en pysty

Meillä on sellainen uskomus
että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä vähän siihen sun tähän
hallitsemaan elämää
tekemään elämästä sellaista kuin haluaa
saavuttamaan oikeita asioita oikeaan aikaan
ja sen jälkeen olla onnellinen ja energinen
ja jos niin ei tapahdu
niin silloin pitäisi yrittää enemmän
ja ajatella positiivisemmin 
ja luoda asioita elämäänsä
ja käyttää enemmän sydänmagneettia

Minullakin on teoria 
elämää ei voi hallita
joskus tapahtuu se mitä haluaa
ja joskus ei
ei voi tietää kumpi tapahtuu milloinkin
eikä aina pysty päättämään edes sitä
miten suhtautuu
ja se positiivisuus
siitä on tullut trendikäs tapa vältellä ikäviä tunteita
kun ei sattunut tapahtumaan mitä halusi

Se kasvaa mihin kiinnittää huomiota
kyllä
siinä unohtui vaan se
että mikään ei katoa
ja sitä paitsi välillä kasvaa myös se
mihin ei kiinnitä huomiota
onko siis sittenkin niin
että asiat kasvavat ja pienenevät ihan riippumatta siitä
mihin kiinnittää huomionsa

Oli niin tai näin
niin aina ei kyllä kannata olla positiivinen
kyllä joskus kannattaa laskeutua sinne kaivoon
ja rypeä pohjamudissa ihan kunnolla
ja käyttää ennemminkin jotain sappimagneettia
kyllä sekin joskus toimii
ja joskus ei

Mutta ei tule siitäkään mitään
jos jää kaivoon asumaan
kyllä sieltä pitää tulla taas ylöskin
sitten voi taas kokeilla sitä positiivista ajattelua
ei se aina toimi
mutta joskus toimii

Ja ehkä varmuuden vuoksi
kannattaa kokeilla vähän kaikkea
ettei ainakaan jää sitten siitä kiinni

















sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Estonia

Titanic osui ja upposi 1997
mutta silloin en tiennyt
että se sama oli tapahtunut vain kolme vuotta aiemmin
Suomenlahdella

Kuka käski lähteä Tukholmaan kovassa myrskyssä?
Kuka käski ajaa niin lujaa?
On niin helppo todeta jälkeen päin että
keulavisiirin kiinnitys oli riittämätön
Ok. Selvä.
Pyydetään Keulavisiirin Kiinnitystä herättämään henkiin kaikki hukkuneet
Haastetaan Keulavisiirin Kiinnitys edes oikeuteen huolimattomuudesta
Oikea syy on se että
ihmiset arvelivat sen olevan riittävä

ja se arvaus meni pieleen

Ihmiset arvasivat monta muutakin asiaa
uskoivat
tai tiesivät
Ehkä sekin oli arvaus
että jos Estonia uppoaa
se ei ainakaan kallistu sitä ennen
koska pelastusveneitä ei voinut laskea kallistuneesta laivasta
 Tai että panikoituneet ihmiset osaavat laukaista pelastuslauttoja
no kyllähän he osasivat
osa meni oikein päin ja osa väärin päin
ihan todennäköisyyden mukaan
Ja enää oli se ongelma
että miten merestä pääsee oikein päin olevaan lauttaan
Mutta kapteeni ei varmaankaan arvannut sitä 
 että vesi virtaa keulasta autokannelle
kun hän käänsi laivan aaltoja päin

Ja sitä vaan mietin
että miltä tuntuisi olla siellä jossain autokannen alla
kun hytin oven alta alkaa tulla vettä
tai kaaoksessa kiskomassa itseään pöydänjaloista eteenpäin
45 astetta kallistuneessa laivassa
Taistelisinko viimeiseen asti
vai etsisin hyvän paikan kuolla
Ja jos ystäväni loukkaantuisi
jäisinkö auttamaan
vai yrittäisinkö pelastaa itseni

Nyt laivoissa on kolminkertainen keulavisiiri
pelastusveneet voidaan laskea eri kulmissa
lautat voidaan avata miten päin vaan
ja sitä paitsi niihin mennään nykyään 
pelastautumissukkaa pitkin
ja lisäksi on vielä ihmissiivilät
joilla ihmisiä voidaan nostaa merestä
Vain se ei ole muuttunut
 että vesi on talvella kylmää
(paitsi jos ilmastonmuutos etenee)
uppoamatonta laivaa ei ole
ja ihminen voi edelleen arvata väärin

Mutta syytetään sitten pelastautumissukkaa

No
Mitä vaihtoehtoja on?
Voin olla menemättä laivaan
(ja sehän ei olisi huono päätös koska laiva saastuttaa)
mutta se ei auta
koska voin ajaa kolarin
kaatua pyörällä
tai tukehtua kotona pähkinään

Paljon reilumpaa olisi se
jos rippikoulussa tai vastaavassa 
voisi kirjoittaa sopimuksen siitä
miten haluan tulla siirretyksi pois tästä elämästä
ajankohdalla ei niin väliä
mutta en hukkumalla, väkivallan seurauksena enkä yksin kotona
mutta minulle ei annettu sellaista sopimusta

Toisaalta kerranhan se kuolema vain kirpaisee
ja kaiken kestää kun muuta vaihtoehtoa ei ole

  Tai sitten
menen vielä abiristeilylle
koska se on tekemättä
eikä koskaan ole liian myöhäistä
Hukkaan avainkortin pallomereen
katson kannella verenpunaista kuuta 
tai lumisadetta
tai mitä onkaan tarjolla
Etsin valokuvista omani
syön sikakallista ruokaa
tai sushia pimiässä hytissä
koska kaverin lapsi on ihan just nukahtamassa
Muistelen lapsuuden laivamatkoja
kun sai siirtotarroja lipuntarkastuksessa
Tanssin kunnes bändi lopettaa
ja jos en löytänyt miestä
niin vähintään komean mallinuken
Ja se on ainoa yö
kun voi päättää
onko kello yksi vai kaksi


Ja minä voin valita











sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Rannaton meri

Perjantaina aloin haaveilla merestä. Näin itseni istuvan kalliolla hiljaisuudessa rannatonta merta katsellen ja hyvää äänikirjaa kuunnellen. Suuntasin siis seuraavana päivänä Vallisaareen.

Tähän rauhan tilaan päästäkseen täytyy vähän sietää ensin hälinää. Matkustin metrolla keskustaan ja odottelin lautan lähtöä kauppatorilla istuskellen huomatakseni, että laiturilla kiemurteleva jono ei ollutkaan viereiseen sight seeing -alukseen, vaan minun lauttaani. Ihmeekseni minäkin mahduin silti sisään täpötäyteen lauttaan. Lautta pysähtyi ensin Lonnassa ja jatkaa Vallisaaresta vielä Suomenlinnaan. Ihmiset siellä lautalla eivät olleet menossa kumpaankaan. He olivat suurimmaksi osaksi menossa Vallisaareen kuten minäkin.

Minä halusin siis löytää 1) hiljaisen 2) kallion 3) joka on puolivarjossa 4) josta näkee rannattoman meren 5) jossa kuuntelen äänikirjaa 6) joka on hyvä. Se osoittautuikin hieman hankalaksi, koska 1) saari oli täynnä porukkaa 2) poluilta ei oikeastaan saanut poiketa ja jos saikin, joka paikassa oli varoituskylttejä, joissa kerrottiin, miten vaarallista se voi olla 3) jos jossain olikin kiva penkki, se oli auringossa 4) tai siitä ei nähnyt merta. Ok. Söin siis evääni penkillä (joka oli varjossa) katsellen kahvilaa ja siellä käyviä turisteja. Kuuntelin äänikirjaa (joka oli hyvä) Kuninkaansaaressa penkillä (joka oli varjossa) vessojen ja roskiksen vieressä (siinä oli vähän aikaa hiljaista ja meri näkyi aidan takaa). Sitten lähdin jatkamaan matkaa. 

Täytyy kyllä sanoa, että Aleksanterin kierros oli paikoin hieno. Holvimainen lehtipuukuja, maaginen lampi ja upeita näköalapaikkoja merelle ja Suomenlinnaan, joissa turistit ottivat selfieitä. Yhdessä istuskelin hetken sitä äänikirjaa kuunnellen (se paikka hetken aikaa hiljainen, se oli varjossa koska aurinko oli pilvessä ja siitä näki rannattoman meren).  

Paluumatkalla lautta täyttyi Suomenlinnassa. Siellä turistiryhmän opas halusi jutella laivan kapteenin kanssa. Hänen ryhmästään oli kadonnut irakilainen mies Vallisaareen. Miehellä ei ollut puhelinta, eikä hän osannut englantia saati suomea. Ystävällinen kapteeni soitti toisen lautan kapteenille informoidakseen asiasta. Hän selitti, että jos Vallisaaressa palloilee eksyneen näköinen mies jonka sukunimi on tällanen ku Ahmedi, niin ottakaa se kyytiin, ja että mun kyydissä on lähdössä Vallisaareen opas lassoamaan Ahmedia. Kapteeni selitti kaiken perusteellisesti pariin kolmeen kertaan, kunnes kuuli, että toisessa päässä oleva kapteeni ei ollut menossa Vallisaareen. Kapteeni soitti siis toiselle alukselle ja selitti tällä kertaa asian vain kerran. Lautta lähti liikkeelle tupaten täynnä. Lonnassa sisään mahtui vain saman verran kuin tuli ulos (miinus yksi, koska koiranomistaja kävi vain pissattamassa koiran). Tultiin keskustaan. Toivottavasti tällanen ku Ahmedi saatiin lassottua jossain kiinni.

Kun tulin kotiin, olin stressaantuneempi kuin työpäivän jälkeen. Vähän ihmettelin miksi, olinhan sentään ollut kauniissa saaressa, nähnyt aina välillä rannattoman meren ja kuunnellut hetken hyvää äänikirjaa. 

Seuraavana päivänä kokeilin erilaista ohjelmaa. Kävin aamulla (tai siis iltapäivällä) lenkillä lähimetsässä (ja kuuntelin äänikirjaa). Sen jälkeen tulin kotiin, söin, pakkasin Lapin matkaa varten, siivoilin olohuonetta (ja kuuntelin äänikirjaa), söin taas, kävin iltakävelyllä ja kirjoittelin tätä tekstiä. Nyt tuntuu, että se oli tosi hyvä päivä. Että ei kai sitä sitten omalla ajalla kaipaakaan kaikenlaisia saarihyppelyitä, vaikka kuinka olisi hyvä äänikirja ja rannaton meri. Asiat on tosi hyvin silloin, kun on tuttuja, arkisia velvollisuuksia, joita voi tehdä omaan tahtiin.  

Ja ne äänikirjat, joita kuuntelin, olivat Keskittymiskyvyn elvytysopas ja Mielikuvituspoikaystävä.



lauantai 2. helmikuuta 2019

Sokkotreffibuumi

Mitä jos Tinderin jälkeen tulisikin sokkotreffibuumi, kysyy Ronja Salmi kolumnissaan Nyt-liitteessä. Minulla ainakin on oman elämäni sokkotreffibuumi. Joulukuussa uskaltauduin elämäni ensimmäisille sokkotreffeille. Huomenna on toiset. Kun ensimmäinen tarjous tuli vuosia sitten, en vielä uskaltanut, enhän ollut deittaillutkaan vielä ollenkaan. Jos olisin mennyt, olisin päässyt hyvään konserttiin ilmaiseksi. Nyt vähän harmittaa. Sehän olisi ollut hirveän hyvä tapa sokkotreffailla. Toinen yritys oli muutama vuosi myöhemmin. Silloin minä olisin ollut valmis, mutta mies ei lähtenyt. Kolmannella yrityksellä joulukuussa tärppäsi. Ne olivat elämäni parhaimmat treffit.

Kuvailin sokkodeittiäni työkaverille, joka meidät oli yhdistänyt: sosiaalisesti taitava, aktiivinen, luova, nopeaälyinen. "Eli juuri sinulle sopiva", työkaveri totesi. En olisi itse osannut ajatella niin. Nyt ajattelen. Siksi, jos on mahdollisuus mennä sokkotreffeille, se kannattaa käyttää aina. Ihan vain mielenkiinnosta jos ei muuten. On hirveän kiinnostavaa nähdä, millaisen ihmisen ystävä on valinnut minulle sokkotreffeille. Se kertoo siitä, millaisena hän näkee minut, millaisen ihmisen hän ajattelee minulle sopivan ja millaisena hän näkee miehen. Ne kaikki käsitykset voivat olla erilaisia kuin omani. Siksi sokkotreffeillä voi saada jotain todella out of the box. Voi päätyä treffeille ihmisen kanssa, jota tuskin olisi uskaltanut Tinderistä valita, mutta silti saa todella kivat treffit. Voi päätyä laajentamaan omaa mukavuusaluetta, rikkomaan uskomuksia ja saamaan uusia kokemuksia. 

Sokkotreffi-idea voi kuulostaa höpsöltä ainakin Ronja Salmen mukaan, mutta on minusta paljon luonnollisempaa kuin nettideittailu. Mitä höpsöä on siinä, että ihmiset suosittelevat ja yhdistelevät sinkkuja toisilleen? Niinhän on aina tehty. Sosiaaliset verkostot ovat hirveän hyvä resurssi. Minusta tuntuu paljon höpsömmältä, että arvon nettideittipalvelussa kymmenien vaihtoehtojen joukosta "sopivaa" tietämättä oikeasti kenestäkään mitään (vaikka katsoisin sen Tinderiin linkitetyn Instagram-tilin) kuin että ystävä, joka oikeasti on tavannut miehen, suosittelee häntä minulle. Aina tuntuu vähän höpsöltä olla vieraan ihmisen kanssa kahvilla. Sokkotreffeillä voi kuitenkin luottaa siihen, että toinen on hyvä tyyppi, koska joku on ajatellut meitä yhteen. Ei se tarkoita että matchaa. Mutta se tarkoittaa että kannattaa käydä katsomassa.

Ei sokkotreffeihin tarvita Instagramia, mitään buumia tai avoimia "hakukirjeitä".  Siihen tarvitaan vain ehkä vähän höpsöä leikkimieltä ja avoimuutta treffien järjestäjältä ja treffeille lähtijöiltä. Palkinnoksi saa ihanaa yhteistä jännitystä ja mahdollisuuden jakaa kokemusta treffien järjestäjän kanssa, joka luultavasti on siitä hyvin kiinnostunut. Se ei tunnu siltä, että joku sotkeutuu minun rakkauselämääni, vaan päin vastoin on ihanaa, että joku ajattelee minua.

Nettideittisivustoilla saa helposti kahlata läpi kymmeniä treffejä ennen kuin tärppää. Se on ihan tavallista. Jotenkin vierastan ajatusta sarjadeittailusta, vaikka se on pelin henki. Sokkotreffeillä on helpompaa ennakkoluulottomasti pysähtyä, kohdata toinen ihminen, koska joku on jo "valinnut" hänet minua ajatellen. Sokkotreffeillä on paineita vähemmän, koska minähän en sitä ihmistä valinnut. Ennen sokkotreffejä on vähemmän mahdollisuuksia luoda omia mielikuvia, joten ihmisen kohtaa "puhtaammalta pöydältä".

Haluaisin ajatella, että jokaisista treffeistä voi oppia jotain. Joulukuinen sokkodeittini huomioi minua treffeillä kauniimmin kuin kukaan aiemmin. Ei tainnut silti matchata. Mutta kokea kannatti.

tiistai 18. joulukuuta 2018

Kun joku herättää tunneolennot

Sisälläni asuu Tunneolentoja: kaipaus, pelko, viha ja suru. Tunneolennot ovat laumaeläimiä ja kommunikoivat toisten ihmisten Tunneolentojen kanssa. Yleensä monet niistä ovat unessa. Mitä tapahtuu kun joku herättää minun Tunneolentoni?

Sisällä herää ensinnäkin kaipaus. Se sanoo, että elämässä ei ole järkeä ilman kumppania ja että kaikki muut haaveet tuntuvat tyhjänpäiväiseltä sen rinnalla. Kun alan deittailla, tämä tunneolento saattaa tulla hulluksi. Se alkaa näyttää tauotta fantasiaa tulevasta treffikumppanista ja uskottelee sen olevan totta. Järki yrittää pysäyttää videon, mutta ei löydä pause-nappulaa ja jää fantasiaan nopeasti koukkuun. Jonkun pitäisi sanoa, että katso vain tunti päivässä.

Sitten herää pelko. Se kysyy, mitä jos et koskaan löydä ketään? Jos et, mitä se kertoo sinusta? Tai elämästä? Pelko herättää vihan jengin: turhautumisen, katkeruuden, epätoivon. Elämä on epäreilua. Kerrasta toiseen teet kaikkesi etkä saa mitään. Herää suru. Suru kertoo: olet joutunut odottamaan kovin kauan. Suru tekee hommia jo vähän etukäteen: ehkä joudut odottamaan loppuelämäsi. Viides tunneolento on läpikuultava ja niin lähellä, ettei sitä näe, mutta katsoo kaikkia muita sen läpi: häpeä. Se on rikkinäinen puhelin, joka vääristää kommunikaatiota muiden tunneolentojen kanssa.

Tunneolennot eivät tykkää olla pitkiä aikoja unessa. Kun ne heräävät, ne vaativat äänekkäästi huomiota sitä enemmän, mitä pidempään ovat nukkuneet. Ne riehuvat, huutavat ja liioittelevat asioita. Ne eivät puhu täysin totta, mutta niiden viestit tuntuvat todelta. Se on raskas, kuluttava, stressaava olotila.

Defenssit ovat pelastus - ne ovat unilääkkeitä, jotka nukuttavat Tunneolennot uudelleen. Kun lopettaa deittailun, rauha palaa maahan. Tunneolennot nukahtavat, valtakunnassa on kaikki hyvin. Jossain vaiheessa Tunneolentojen uni taas kevenee. Siihen voi mennä puoli vuotta, vuosi, kaksi. Riippuu siitä millaisia pettymyksiä edellisellä kierroksella on tullut ja paljonko unilääkettä tarvittu. Liian vahvoja lääkkeitä ei kannata antaa. Muuten Tunneolennoista tulee unissakävelijöitä, jotka vaeltavat kehossa jonnekin ja alkavat hajottaa paikkoja.

Voisi sanoa, että kun menen treffeille, menen sinne omien tunneolentojeni kanssa. Jos ne käyttäytyvät huonosti, minä annan treffiseuralle pakit. Asiaa ei helpota se, että treffiseura tuo tilanteeseen omat tunneolentonsa ja on enemmän tai vähemmän niiden vaikutuksen alainen. Molempien Tunneolennot alkavat keskustella keskenään. Oleellista on se, mitkä Tunneolennot saavat tässä keskustelussa eniten suunvuoroa.

Raskasta deittailussa on se, että Tunneolentoja joutuu herättelemään ja nukuttamaan jatkuvasti. Kun ne ovat kunnolla hereillä, ne reagoivat vahvasti pieneenkin ärsykkeeseen. Olennot joutuu pitämään hereillä tuntemattoman ihmisen seurassa, jolloin ei voi ennakoida, miten ne käyttäytyvät. Väistämättä vähintään joku niistä riehaantuu ja sitten pitää käyttää energiaa sen rauhoitteluun.

Tunneolennoista on paljon vaivaa, mutta ne toimittavat hyvin oleellisia asioita elämässä: ne valikoivat lähelle tärkeitä asioita ja suojelevat niitä. Erityisesti suomalaisena ihmisenä tunneolentojen kanssa on vaikea kommunikoida, koska Suomessa tunneolennot kuuluu pitää unessa. Köyhässä maatalousyhteisössä ei ole ollut aikaa Tunneolentojen kanssa keskusteluun, jos on halunnut pysyä hengissä. Hyvä olisi, jos se vähitellen muuttuisi, koska Tunneolentoja ei voi käsitellä yksilönä, vaan laumana. Joko ne ovat kaikki hereillä tai kaikki unessa. Yhdessä NLP-harjoituksessa sanotaan Tunneolennoille tervetuloa. Se on todella vähintä mitä voi sanoa olennolle, joka on kotonaan.